1) yliop. Fekix Krohn
2) yliopp. Armas Manninen
3) opett. Jalmari Vuorisalo
4) opett. Abr. Luukkonen
5) toimittaja T. Könönen
6) saarnaaja Apets, neidit von Rehausen ja Trikander (opett.)
7) Emil Pakkala ja Matti Mikkonen
8) maist. Aino Ervasti
9) maist. Jalmari Tirkkonen
10) Emil Strömberg
11) kaupp. Kuokan puodissa
12) rouva Sigrid Renvall
13) toht. I. Krohnin
Kapinan puhjetessa elettiin Haminassa ensi aluksi jotenkin entiseen tapaan. Vasta vähitellen alkoi asema täällä kärjistyä, rintamien siirtyessä lähemmäksi; ja kun lopuksi jätiin tänne ikäänkuin "pussin pohjaan", yltyivät olot äkkiä aavistamattoman uhkaaviksi, jättäen kamalat loppujäljet. Helmikuun alkupuolella jatkui kyllä punakaartin toimeenpanemia kotitarkastuksia, mutta kun heidän ase-etsintänsä ei tuottanut juuri mitään tuloksia, ei siihen kiinnitetty ylen suurta huomiota. Niinpä esim. kaikessa rauhassa vietettiin helmik. 1. p:nä vapaaherratar Theodolinda Yrjö-Koskisen 80-vuotista syntymäpäivää hänen vävynsä, tohtori Ilmari Krohnin kodissa, jonka mukana vanhus oli siirtynyt täksi talveksi Haminaan, suojaan Helsingissä odotettavilta vaikeuksilta. Vanhusta tervehtimään tuli runsaasti haminalaisia, ja heidän sydämellinen osanottonsa teki juhlan lämpimäksi ja muistorikkaaksi. Seuraavana päivänä kuitenkin alkoi ensimäinen jännityksen vaihe. Paikalliseen suojeluskuntaan, joka oli perustettu venäläisten sotilaitten rosvousten varalta, oli liittynyt nuoria miehiä sekä kaupungista että lähikylistä. Näitä alkoi nyt punakaarti vainota. Aseitten puuttuessa ei voitu ajatella vastarintaa, vaan oli pyrittävä pääsemään valkoisten rintamalle Mikkeliin. Eräs nuorukainen 1), joka oli sattunut kuulemaan punaisten aikovan vangita erään lähellä kaupunkia asuvan toverin 2), kiiruhti häntä varottamaan, joutumatta antaa sanaa kotiväelleen aikeestansa. Tuskin pääsi hän oikotietä perille, kun ikkunasta huomattiin arviolta 150-miehisen punakaartilaisjoukon olevan tulossa pitkin lahden jäätä. Kiiruusti nuorukaiset hiihtivät pakosalle, värjöttäen metsikössä takaa-ajajien kulkiessa heidän läheltään ohitse, tai rientäen talosta toiseen, saadakseen hetkisen rauhassa lämmitellä. Kerrankin piti heille keitettämän kahvia lämmikkeeksi, sillävälin kuin jalkineita ja suksia kuivattiin. Mutta äkkiä sanottiin punaisten jo saapuvan; kahvit jäivät sikseen, sukat saatiin jalkaan, ja kengät paulottamatta oli hypättävä suksille, jotta ajoissa päästäisiin metsän suojaan. Illempänä taukosi ajojahti, ja nuorukaiset käväisivät kodeisaan, varustautuakseen pitemmille matkoille, hankkiakseen jonkun taskuaseen kaiken varalle ja jättääkseen hyvästit rakkailleen, ennenkuin menisivät yhtymään toisiin tiedossa oleviin tovereihin, joilla oli sama aikomus. Niinpä eräässäkin kodissa veisattiin virsi: "ah, sielun', vallita suo Herran", ja sitte poika lähti suksilla yön selkään. Viestejä saapui vielä parista majapaikasta, mutta senjälkeen vasta viikon kuluttua sähkösanoma Mikkelistä: "kaikki perillä". Seikkailuista on eräs osanottajista kertonut jossakin "valkoisten" lehdessä ("Valkoinen Suomi").
Tietoja saatiin kyllä toisinaan rintaman takaa. Salainen postiyhteys oli varsin taitavasti järjestetty. Useat yksityiset saivat täten kirjeitä, ja "valkolehtiä" kierteli kädestä käteen. Siten saatiin verrattain hyvät tiedot tapahtumain yleiskulusta. Myös muita teitä saapui viestejä eri tahoilta, milloin salakirjoituksen, milloin sähkösanoman tai sattumalta kuullun puhelinkeskustelun avulla. Paljon jäi kuitenkin tietoja tulemattakin. Kerran oli punaisia tulossa taloon, jonne postilaukku oli tuotu. Emäntä oli juuri leivinhommissa. Mitä muuta neuvoksi, kuin laukku leivinuuniin, kirjeineen, kaikkineen, ennenkuin kutsumattomat vieraat avasivat tuvan oven. Vastavuoroon taas täältä lähetettiin valkorintamalle lämpimiä vaatteita sekä rahaa. Joskus joku uskalikko 3) otti ne itse viedäkseen, hiihtäen 17 tuntia yhteen mittaan oikotietä punaisten rintamalinjan läpi. Palasipa takaisinkin samaa tietä.
2.
Päähuomion saivat kaupungissa tähän aikaan osakseen kirkkoherra Uuno Renvallin toimeenpanemat hartauskokoukset. Jo marraskuun lakon ajalla hän kutsui seurakuntalaisiaan rukouskokouksiin, joita pidettiin joka ilta pienessä seurakunnallisen nuorisopiirin huoneustossa. Nyt ne kapinan pujettua heti pantiin uudelleen vireille. Osanotto eneni vähitellen niin runsaslukuiseksi, että viikon kuluttua oli siirryttävä kirkkoon, joka pian täyttyi hartaista rukoilijoista ilta illalta. Näissä kokouksissa oli aluksi aina lyhyehkö puhe, jonka jälkeen eri henkilöt toinen toisensa jälkeen esirukouksissa kantoivat kansamme ja koko kristikunnan hädän Jumalan eteen. Puhujina oli kirkkoherran ohella vaihdellen milloin mikin hänen työtovereikseen antautuneista seurakuntalaisista. Kahden viikon kuluttua järjestettiin kokoukset taas uudella lailla, yhtenäiseksi sarjaksi hengellisiä puheita, joissa asteettain selvitettiin kristinuskon perustotuuksia. Työntekijäin lukumäärä oli nyt enentynyt jo niin runsaaksi, että kaksi viikkoa kestävästä sarjasta vain kaksi iltaa oli saman puhujan varassa. Muuten oli jokaisella yksi ainoa vuoronsa, johon hän sai keskittää parhaimpansa. Apuna olivat myös Vehkalahden papit, rovasti Taube ja pastori Manninen. Ohjelman vaihteluksi esiintyi kokouksissa myös kaksi pientä tilapäiskuoroa. Toinen niistä oli naiskuoro, joka alkuaan perustettiin vain nuorisopiirihuoneuston pieniä kokouksia varten, ilman varsinaista johtajaa. Nyt saatiin sen johtajaksi seurakunnan v.t. kanttori 4). Sen ohelle perustettiin 8-henkinen sekakuoro, jota johti toht. Krohn. Toisinaan taas saatiin kuulla yksinlaulua tai lausuntaa.
Kokousten menestys herätti punakaartilaistenkin huomiota. Jo alusta pitäen väitetään heidän urkkijoittensa niissä käyneen, löytämättä tietenkään mitään syytöksen aihetta. Helmikuun lopulla ilmaantui kirkkoon esikunnan puheenjohtaja, Jaakko Uski, astui komeasti etupenkkiin ja sai kuunnella seikkaperäistä esitystä kristinuskon voittokulusta ihmiskunnassa 5). Kuorolaulajat saivat tilaisuuden läheltä katsoa häntä silmästä silmään; ja kirkossa monet rukoilivat hänen sydämensä aukeamista Jumalan laupeudelle. Miehen entisyys teki kuitenkin tämän rukouksen toteutumisen erittäin työlääksi. Hänen äitinsä oli ahkera leskivaimo, joka toimitteli ihmisten ostoksia ja muita asioita ja uutteruudellaan yritti saada poikansa opin tielle. Mutta laiskuus oli tämän esteenä, eikä hänestä oikeata työmiestäkään tullut, vain uninen vetelehtijä ja "päivänpaistattaja". Jonkun aikaa hän oli Helsingissä hospitsin vahtimestarina. Silloin läheltä tarjona olevat hengelliset vaikutelmat eivät kuitenkaan häneen juurtuneet. Sensijaan hän innolla liittäytyi ensin n.s. "russelilaiseen" liikkeeseen, sitten luonnonparannusintoilijoihin ja lopuksi punakaartiin, jossa hän jonkunverran koulutetun älynsä ja oveluutensa nojalla kohosi etusijalle. Hänen lähimpänä ja vaikutusvaltaisimpana hengenheimolaisenaan esikunnassa oli V. Koski, joka oikeastaan oli venäläinen mies ja jonka sivistystasoa kuvasivat hänen päälauseettomat julistuksensa: "Koska j.n.e. ....". Kolmantena Haminan johtomiesten triumviraatissa oli Bly, entinen koulun vahtimestari ja aikoinaan kova juoppo, nyt kaupungin "pormestarina" rehennellen.
Oli selvää, etteivät tämänlaiset miehet, istuessaan vallanpitäjinä kaupungin raatihuoneella, voineet mielihyvällä nähdä vastapäätä olevan kirkon ovien ilta illalta aukenevan yhä taajemmalle kuulijakunnalle. Vaistomaisesti he tunsivat valta-asemansa epävarmaksi. Ainakin he käsittivät, ettei siitä koitunut mitään aatteellista tukea heidän pyrinnöilleen. He tosin eivät juljenneet vainota kristillisyyttä semmoisenaan. Muuta syytöksen aihetta taas oli mahdoton löytää kokousten toimintatavasta, joka oli puhtaasti hengellinen. Sentähden oli turvauduttava tekosyihin.
Sunnuntaina, maalisk. 3. p:nä, vangittiin jumalanpalvelusten päätyttyä kaikki kolme pappia, Taube, Manninen ja Renvall. Heidän allekirjoitustaan vaadittiin paperiin, jolla he olisivat sitoutuneet alistumaan "kansanvaltuuskunnan" kaikkiin säädöksiin ja määräyksiin. Kun he tästä kieltäytyivät, niin heidät teljettiin kaupungin miliisilaitokselle. Siellä he tapasivat nuoren maanviljelijän, polyteknikko Antti Jaakkolan, jonka nuori veli äsken oli kaatunut Mäntyharjun taistelussa. Jaakkola oli tosin vallankumousoikeudessa tuomittu vapaaksi, mutta siitä huolimatta esikunta piti häntä vangittuna. Pian oli vankilan asukasluku vielä lisääntyvä. Maanantaina meni kihlakunnantuomari, esittelijäsihteeri Karsten, esikuntaan vaatimaan kirkkoherra Renvallin vapautusta; toisten pappien vangitsemisesta ei hänellä ollut vielä tietoa. Käynti oli turha. Seuraus oli vain, että tiistaina Karsten itse vangittiin; ja kun hän ei suostunut allekirjoittamaan edellä mainittua sitoumusta, vietiin hänkin samaan joukkoon. Sitä ennen oli tohtori Krohn aamulla käynyt neuvottelemassa pappien kanssa hartauskokousten ja jumalanpalvelusten järjestelystä. Hän ei aavistanut joutuvansa heidän toverikseen vielä samana päivänä. Edellisenä oli hänen anoppinsa tosin kysäissyt häneltä: "mitä sanoisit, jos sinutkin vietäisiin sinne, minne papitkin?" - "Antakaa minulle työni mukaani, ettei aika mene vankilassa hukkaan", oli vastaus. Työllään hän tarkoitti oopperaansa ("Tuhotulvaa"), jonka alkusoiton ensi jakso sitten tulikin sävellettyä vankikopissa. Hänen vangitsemisensa taas aiheutui näköään siitä, että hän päivällä meni esikuntaan eräälle musiikinopetustointaan koskevalle asialle. Hän oli syksyllä pannut toimeen musiikkikursseja pianonsoitosa ja teoriassa parillekymmenelle oppilaalle ja sai tähän tarkoitukseen käyttää yhteiskoulun salia ja siinä olevaa flyygeliä. Nyt oli juuri esikunta ottanut koko yhteiskoulun "kuolemanpataljoonansa" naisia varten, ja koulun huonekalut sekä soittokone oli ahdettu yhteen luokkahuoneeseen. Tässä huoneessa tohtori Krohn pyysi saada jatkaa opetustansa. Pyyntö evättiin, mutta samalla vedettiin esille sama alistumissitoumus, johon toistenkin allekirjoitusta oli vaadittu. Vaatimus kaikui nytkin yhtä kuuroille korville, ja tuotiin vankilaan taas yksi asukas entisten lisäksi. Sittemmin ei samaa sitoumusta enään vaadittukaan toisilta hartauskokouksissa esiintyjiltä, joista muutamia 6) vieläkin kutsuttiin esikunnan eteen, m.m. eräs opettajatar, joka vain oli harmoonia soittanut kokouksissa ja naiskuorossa lauluanut. Mutta heihin nähden tyydyttiin vakuutukseen siitä, etteivät puhu politiikkaa hartaustilaisuuksissa.
Vankilassa vallitsi reipas mieliala. Ilma oli aluksi ollut kostea ja ummehtunut; mutta papit olivat ahkerasti tuulettanet ja lämmittänet, joten uusien tulokkaitten jo oli paljon parempi siellä oleskella. Nuori Jaakkola, jonka koppi oli päivänpaisteisin, tarjosi paikkansa tohtori Krohnille, jotta hänen sävellystyönsä helpommin sujuisi. Enimmäkseen vangit oleskelivat valoisassa käytävässä, eikä siitä vartijat heitä estäneet. Vain toisinaan, kun ovi oli jäänyt auki ja joku punakaartilainen tuli uteliaana kurkistamaan sisälle, keskustelut hiljenivät ja kukin sulkeutui komeroonsa. Miliisit sitävastoin huolehtivat kaikin tavoin vankien olotilan huojennuksesta ja terveyden säilymisestä. Jokainen sai kotoaan omat sänkyvaatteensa; ruokaa toivat omaiset kolmasti päivässä, jääden vapaasti juttelemaan siksi ajaksi. Kävelemään pääsivät vangit miliisin seurassa pariinkin kertaan päivässä. Huomiota herättämättä oli helppo päästä raatihuoneen torilta Meltin tielle ja sieltä Kirkkojärven aukealle lumikentälle, jossa raikas talvinen ilma ja kirkas auringonpaiste virkisti sekä ruumiillisesti että henkisesti. Takaisin tullessa joskus ikäänkuin yllättämällä muistui mieleen, mihin paikkaan taas oli jäätävä asuskelemaan. Jonkun kerran miliisi kehotti pistäytymään kotonakin tai saattoi saunamatkalle. Vartijain suopeus oli niin suuri, että vangit itse pitivät sen kohtuullisissa rajoissa, jotteivät he ystävällisyydestään joutuisi ikävyyksiin punakaartin taholta. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin, että miliisien johtomiehet 7) tarmokkaasti toimivat näiden vankien vapauttamiseksi. Puhelimella he ilmoittivat asianlaidan Helsinkiin, "prokuraattorille" ja "kansanvaltuuskunnalle", eikä täkäläisen esikunnan selittelyt saaneet sieltä käsin hyväksymistä, vaikka syytöksiä esitettiin yhä uusia, kun entiset eivät tehonneet. Lopuksi jäi vain epämääräinen väite "agiteerauksesta". Voimakkain agiteerauskeino oli kuitenkin siinä, että vangit hiljaa istuivat vankilasaan. Koko seutu oli siitä kuohuissaan. Olisipa ryhdytty mielenosotuksiinkin, mutta siitä olisi koitunut vain turhaa verenvuodatusta. Raatihuoneen tornissa oli kuularuisku valmiina kaiken varalta. Mutta pappejaan kaipaavilla seurakuntalaisilla oli toisenlaatuisia aseita, korkeammalle kiinnitettyjä ja laajemmalle kantavia. Hartauskokoukset puheineen ja esirukouksineen jatkuivat keskeymättä; viikon lopulla useat henkilöt päättivät pitää "yövartiota" rukoillen vangittujen puolesta ja jakoivat valvottavat tunnit keskenänsä.
Samaan aikaan yltyi vainoojien kiihko. Torstai-aamuna tuli Uski kätyreineen vankilaan ja komensi: "Taube ja Manninen työhän punaiselle talolle!" Toisten sydämet värähtivät näiden tovereittensa puolesta; mutta sitä suurempi oli riemu, kun he reippaina palasivat työstään ja kertoivat, miten heihin aluksi kohdistunut pilkka ja nurjamielisyys pian oli vaihtunut suopeuteen, jopa ystävällisyyteen. He olivat hakanneet jäät pois erään rakennuksen portaista ja tunsivat oikein virkistyneensä monituntisesta olostaan aurinkoisessa talvi-ilmassa. Seuraavana aamuna komennettiin työhön myös Karsten, Renvall ja Krohn. Jaakkola vain jätettiin työttömäksi; samoin myös eräät talolliset, joita yöllä oli tuotettu vankilaan. Toimenpide oli siis ilmeisesti tarkoitettu kiusanteoksi ja häväistykseksi "herroille", joista enimmät olivat noin 50-ikäiset tai siitä yli ja nuorin, kirkkoherra Renvall, ruumiinvoimiltansa heikko. Taube ja Manninen vietiin entisenkaltaiseen työhön, toiset kolme halkoja kelkalla vetämään ja pinomaan. He ryhtyivät, kuten toisetkin toverinsa, tehtäväänsä niin rivakasti, että vartijat alinomaa kehottelivat vähän "huilaamaankin". Mutta vastauksena oli, ettteihän tahdottu tehdä työtä hätäapulaisten tavoin ja että ahkeraan työntekoonhan oltiin tottuneita, joskin toisenlaiseen, kuin nyt. Päivätyön lopuksi kuitenkin käskettiin vielä erilaatuiseen työhön. Oli muka luotava lumi pois kasarmin pääkäytävän edustalta, keskellä vilkasliikkeisen kadun vilinää. Lumi oli siellä niin kovettunutta, että oli haettava rautakanki sen särkemiseksi; lapiot eivät pystyneet. Vartija hämillään kyseli esikunnasta määräyksen tarkotusta, mutta joutui vastauksesta vielä nolommaksi. Käskettiin näet lumella peittää portinpielessä oleva löyhkä-"ponni", joka kovin räikeästi ilmaisi ohikulkijoille talon bolshevistiset elintavat. Tulos jäi vaillinaiseksi, kun ympäröivän puhtaan päällyslumen alta laajalti aukeni samaa siivottomuutta. Vartija häpesi saamaansa käskyä ja antoi sen toimeenpanon jäädä kesken.
Seuraavana päivänä piti viiden miehen voimalla yhteisesti avattava ajokäytävä päävahdin edustalle, taaskin hyvin vilkasliikkeisellä paikalla. Yöllä saapuneita maalaisvankeja ei taaskaan käsketty tähän urakkaan. Ihmisystävällisyys tuskin oli aiheena siihen. Käytävä tulikin komea. Kuiskaten tuumi rovasti Taube: "ehkä tämä tehdäänkin valkoisia varten!" Vielä puhdistettiin lumesta koko pylväskäytävä sekä rakennuksen vasen sivusta. Tarkotuksena oli työn jatkoksi määrätä rakennuksen puhdistaminen sisäpuoleltakin kaikesta venäläisten jättämästä pölystä ja liasta. Siihen ei kuitenkaan enään jouduttu. Työnteon lomassa kutsuttiin kaikki, sekä vangit että vartijat, kahville lähitaloon 8) kahteenkin kertaan, jolloin hauskaa juttelua riitti ajan ratoksi. Esikunta ei olisi halusta antanut lupaa tähän, mutta vartijat inttivät sen itselleen. Maalaisia ajoi ohitse yhtämittaa, ihmetellen näkemäänsä työntekoa. Eräs amatööri valokuvaajakin 9) saapui paikalle ja ikuistutti tämän harvinaisen tilaisuuden. Yksi vartijoista kumminkin oivalsi asemansa epäilyttävän kunniakkuuden ja piilottautui pylvään taaksi, jättäen vain pistimensä näkyviin.
Edellisenä yönä oli vankilaan taas tuotettu lisäasukkaita, enimmäkseen talollisia, rehtiä, vakavaa väkeä, jotka samanhenkisinä hyvin liittyivät seuraamme. Yhteiset hartaushetkemme olivat heillekin iloksi, ja aamulla varhain eräs isäntä oli virittänyt virren: "Kiittäkää Herraa!", omatekoisella hartaalla sävelmällään. Yleisen olotilan mukavuus kuitenkin väheni, kun tila kävi ahtaaksi, tupakkaa poltettiin pitkin päivää ja maalaiset totuttuun tapaansa nousivat levoltaan aikaiseen kuin kukot ja keskustelut kajahtelivat vankilan kiviseinistä. Mutta vankinaolon aika lähenikin päätöstään, joka tuli äkkiä, juuri kun luultiin sen käyvän tukalammaksi ja venyvän loppumattomiin.
Jo ennen lauvantaisen työajan päättymistä haettiin rovasti Taube pois työmaalta esikuntaan. Aamujunalla oli miliisipäällikkö saapunut Helsingistä, jonne hän oli matkustanut mieskohtaisesti esittääkseen vangittujen asiaa. Rovasti piti esikunnalle ankaran nuhdepuheen suorin sanoin, ja päästettiin vapaaksi. Ehtona oli kuitenkin, ettei hän poistuisi pitäjästään eikä kieltäytyisi saapumasta kuulusteltavaksi, milloin hänen asiaansa lopullisesti tutkittaisiin ja ratkaistaisiin. Samoilla ehdoilla vapautettiin toisetkin mainitsemamme vangitut, Karsten, Renvall ja Krohn vielä samana iltana, Manninen seuraavana päivänä, Jaakkola senjälkeisenä. Mitään enempää kuulustelua ei kuitenkaan tullutkaan, vaan asia jätettiin sikseen, kun ei esikunta voinut aikaansaada toivomaansa tulosta. Vainolaiset kätkivät tappionsa koston sopivampaan tilaisuuteen. Jo vapautuksessakin ilmeni oireita heidän vilpillisyydestään. Niinpä tohtori Krohnia kuulusteltaessa esikunnan edustaja esitti valheellisia väitteitä, ja kun hänen oli mentävä esikuntaan vastaanottamaan lopullista päätöstä, viritettiin hänelle uusia ansoja. Kun hän ei niihin antautunut takertumaan, vapautettiin hänet samoin ehdoin kuin toisetkin.
Seurasi nyt virkistävä väliaika. Kirkkaat päivät viehättivät hiihtelemään pitkin lahtien aukeita lumikenttiä; ja kun sittemmin tuli suojat ja taas pakkaset, saatiin potkurilla kiidätellä pitkin tasaista jäätä. Hartauskokoukset saivat värityksensä lähestyvästä pääsiäisviikosta, jatkuen yhä päivästä toiseen. Huhuja liikkui lähenevästä ratkaisusta rintamalla. Torilla jotkut punaiset vaimot vakuuttivat, että pääsiäisenä Hamina palaa. Apua odoteltiin milloin miltäkin suunnalta, saaristosta tai sisämaasta. Punakaartikin alkoi hermostua. Asekuntoiset työmiehet pakotettiin riveihin, kieltämällä heiltä kaikki työansion mahdollisus. Sivistyneet nuorukaiset menivät kartanontöihin kaartiin otettujen renkien asemesta. Kaupungissa kiristyi järjestyksenpito. Ilman lupalippua ei saanut liikkua minnekään, ei edes kaupungista esikaupunkeihin. Iltapuolella ei saanut liikuskella kello 6:n jälkeen lainkaan. Täten täytyi hartauskokoukset alkaa jo 1/2 5:ltä. Osanotto luonnollisestiväheni ja kokoukset siirrettiin taas nuorisopiirin pieneen huoneustoon. Elintarpeitten saanti kävi vaikeammaksi, kun punakaarti niitä takavarikoi maaseudulla ja tarkasti kuormat kaupunkiin tultaessa.
Esikunnan aikeista saatiin useinkin vihiä puhelinten avulla. Puhelimenkäyttö tosin kiellettiin yleisöltä, mutta etenkin huonompiin koneisiin kuului selvästi, mitä punakaartin kesken suunniteltiin. Täten saatiin uhattuja henkilöitä varottaa. Niinpä piti Jaakkolakin jälleen vangittaman, ilman sen enempää aihetta. Tätä välttääkseen hän läksi rintamaa kohti karkaamaan, seitsemän toverin seurassa. Ilmiannon avulla kuitenkin punaiset saivat vihiä aikeesta ja surmasivat heidät kaikki lähellä Kaipiaista, kuusi nuorta miestä ja kaksi nuorta naista. Toinen valkoisten puolelle pyrkivä nuori joukko murhattiin jäällä avantoon. Erään lähikylän opettaja 3) vietiin Kouvolaan, yksityisestä kostonhimosta aiheutuneen valheellisen ilmiannon nojalla. Viisi kovaa viikkoa sai hän siellä kestää, kunnes koulun johtokunnan tekemän valituksen johdosta "prokuraattorilta" tuli käsky kuulustelun toimeenpanoon vallankumousoikeudessa, jolloin hänet vapautettiin. Niin kova oli kuitenkin viha, ettei hänen pienelle tyttärelleen annettu matkalippulupaa Haminaan soittotuntejansa varten. Kovat olivat myös vankila-ajan seuraukset, kun opettaja sai siitä sydänvian. Kestettyään muutamia aika ajoin uudistuvia kohtauksia hän elokuun lopulla äkkiä kuoli sydänhalvaukseen, noin 40-vuotiaana. Toimelias ja yhteishyvälle uhrautuva elämä siten riistettiin keskuudestamme.
6.
Jännitys yltyi, kun liikenneyhteys Helsingin kanssa katkesi. Sydämellisesti iloittiin pääkaupungin vapautumisesta; mutta tapausten kulusta jäätiin entistä enempän hämäryyteen. Viipurista käsin "Tiedonantajakin" saapui harvemmin ja laihempana; olihan sen valheellisten rivien välistä aina joitakin tositietojakin voitu saada. Samalla huippeni hirmuvalta kovimmilleen. Maanantaina huhtikuun 15. p:nä oli patsaissa luettavana "keskisen rintaman esikunnan" mobilisatsionikäsky kaikille 18-50-vuotiaille miehille. Kolme päivää oli, keskiviikko, torstai ja perjantai, varattu ilmoittautumista varten punakaartin riveihin. Niinpä luultiin saatavan olla rauhassa lauvantaihin asti, ja siksi odotettiin vapauttajien jo joutuvan. Mutta jo kesken ilmoittautumispäivien, yöllä vasten torstaita, vangittiin kolmisenkymmentä henkilöä, joiden vaikutusvallan luultiin ehkäisevän kutsunnan toimeenpanoa. Muutamat niistä olivat yli-ikäisiä, joten ilmoittautumiskäskykään ei kohdistunut heihin. Päiväjunalla heidät vietiin Kouvolaan. Omaiset eivät päässeet edes asemasillalle. Yksikään punakaartilainen ei liikuttanut sormeaan estääkseen tätä uutta vääryydentekoa. Lähetettyjen joukossa oli kaikki kolme pappia sekä useita muita kansan parhaaksi toimineita miehiä. Eräs miliiseistä 10) oli tehnyt voitavansa pelastaaksensa edes joitakuita tästä kohtalosta, jonka lopullista kaameutta hän tuskin aavistikaan. Täten säästyivät tuomari Karsten ja tohtori Krohn; mutta toisten suhteen hänen hyvät aikeensa joko eivät onnistuneet tai alunpitäen olivat mahdottomat yrittääkään.
Perjantaina lähetettiin vielä 12 vangittua kansalaista, m.m. yhteiskoulun opettajat, maisterit Ervasti, Eerikäinen, Tirkkonen ja Koskiluoma, jotka kaikki olivat uskaliaasti jääneet ilmoittautumatta kutsuntaan. Muuten kaupunkilaisista enimmät menivät ilmoittautumaan, peläten viipurilaisten kohtaloa, joiden kutsunnasta poisjäämisen vuoksi kerrottiin joutuneen rintaman eturiviin, vapauttajien maalitauluksi. Kaupungista poistuminen oli mahdotonta tarkan vartioimisen vuoksi. Jotkut kuitenkin mieluummin kätkeytyivät jos jonkinlaisiin piilopaikkoihin, henkensä uhalla. Eräs nuori mies oleskeli päiväkauden läheisessä metsikössä; siellä hän kerrankin havaitsi miehen kulkevan ohitsensa parin metrin päässä, vain kuusen latva suojana välissä. Maaseudun miehet taas järjestään pakenivat metsiin, joissa saivat useana yönä värjötellä, kunnes saivat kaivetuksi maakuoppia piilopirteikseen. Onneksi olivat edes päivät kirkkaita ja lämpimiä. Tarkotuksena oli murtautuminen valkoisten puolelle; mutta raja oli tarkoin vartioitu, niin ettei päästy läpi. Olipa erään kylän miesten joukossa ilmiantaja, joka ilmaisi toveriensa olinpaikan punakaartille. Nämä huomasivat kuitenkin ajoissa lähenevän vaaran ja hajosivat eri suunnille, kokoontuakseen seuraavana päivänä jälleen uuteen määräpaikkaan. Ilmiantaja toivoi ansionsa nojalla pääsevänsä vapaaksi punaisten sotapalveluksesta, mutta esikunta ei siihen suostunut. Metsiin kertyneitä talonpoikia, jota leikillä nimitettiin "käpykaartiksi", eivät punaiset kuitenkaan uskaltaneet käydä hätyyttämään, kun pelkäsivät heillä olevan muitakin aseita kuin käpyjä. Pelkoon oli todellisuudessa kovin vähän aihetta, sillä monisataisella joukolla kuului olleen käsissään vain noin 50 kivääriä tai haulikkoa. Toiset olivat paenneet meren rannalle, josta laivat veivät heidät valkoisten riveihin.
Tehokasta apua toivottiin, kun kuultiin laivan saapuneen Pitkäpaadelle ja valkoisten siellä astuneen maihin. Haminan punaisten kesken syntyi kova hälinä. Kouvolasta tilattiin apuväkeä sekä kanuuna, joka saapuikin - ilman tähtäyslaitetta! Siitäkös kiroustulva puhelimessa! Kun vihdoin suurella vaivalla oli saavuttu kelirikkoista tietä Virolahdelle, vetäytyivät valkoiset hiljakseen laivoille, sillä ilman tykkejä he eivät voineet ryhtyä vastarintaan. Tämä turha matka sapetti Kouvolan esikuntaa, joka vakuutti siellä jo oltavan kovassa "kiipelissä". Kostoksi rangaistiin Virolahden rauhallista väestöä, murhaten ja ryöstäen. Eräs nuori puotipoika 11), jota vaadittiin tunnustautumaan punaiseksi, jos mieli henkensä pelastaa, lausui: "valkoisena olen elänyt ja valkoisena kuolen", ja surmattiin hetikohta.
Haminan pakko-ottolaisista vietiin Kouvolaan 130 sunnuntaina, huhtik. 21. p:nä, loput seuraavana päivänä. Sinne kertyi saman kohtalon alaisia joka taholta. Enimmät yrittivät karata valkoisten puolelle. Väitetään Ahvenkosken rintamalla päässeen noin 800 miestä, kun he rivakasti ryntäsivät hyökkäykseen, punaisten ihmetellessä heidän urheuttaan. Mutta kyllin loitolle saavuttuaan he suorittivat täyskäännöksen ja tähtäsivät aseensa pakottajiaan vastaan. Näin helposti eivät suinkaan kaikki suoriutuneet. Useat näistä "vaaleanpunaisista" palasivat monen seikkailun ja hengenvaaran jälkeen koteihinsa valkoisten päästyä voitolle. Eikä jokainen läpäissyt niinkään. Kouvolaan viedyiltä alkoi saapua kirjeitä, paitsi ensimäisen ryhmän miehiltä, joiden kohtalo herätti suurta huolestumista. Ei aavistettu, että heidät jo oli siiretty pois elävien luvusta, enimmät kauhean kidutuksen jälkeen. Tämä oli tapahtunut jo lauvantaina huhtik. 20. p:nä, jolloin Uski oli sitävarten matkustanut Kouvolaan, palaten sunnuntaina takaisin. Kerrotaan miten papit olivat rohkaisseet tovereitaan, pitäen heille ja itselleen lähtösaarnan. Haminassa ei tästä kaikesta tiedetty mitään. Huolestumista enensi vaan kaikki se, mitä eräs Kouvolasta vapaaksi päässyt 3) tiesi kertoa oloista siellä.
Punaisten johtajat sillävälin innostuttivat pettämiään joukkoja uusilla tempuilla, vaikka he hyvin tiesivät asemansa horjuvan. Jo ennen pakkokutsuntaa olivat Uski ja Koski puhelimitse keskustelleet siitä, että "kaikki on hullusti, me olemme kuolemaan vihityt, mutta me teemme Haminan kuuluisaksi! Ymmärräthän?" Tämän puhelun kuuli sattumalta henkilö 12), jonka tapana ei muuten kuunteleminen ollut. Kun kaupungin huomattavimmat arvohenkilöt olivat poistetut, pantiin toimeen "vallankumouksellinen valistustilaisuus" kaupungin kirkossa, huhtik. 24. p:nä. Siellä soitettiin torvilla Internatsionalea y.m. ja saarnatuolista julistettiin kaikki ryöstöt ja murhat porvarien "provokatsiooneiksi", jopa Turunkin syksyiset joukkoryöstöt. Voiton varmuutta elähytettiin sillä, että "Pohjanmaan punakaarti" oli tulossa valkoisten selkään, Oulu, Raahe ja Kajaani jo vallattu j.n.e. Tällä tarkotettiin tietenkin Muurmannin radan puolelta lähestyvää uhkaa. Silmäys kartalle olisi osottanut väitteitten mahdotomuuden. Mutta kuulijat ottivat ne täydestä. Sitten esikunta otti talteensa kirkon avaimet.
7.
Läheni punaisten viimeinen valtaviikko. Huhuja liikkui jos jonkinlaisia, aamulla tavallisesti masentavia, iltasin rohkaisevia. Valkoisten sanottiin saapuneen jo Kyminlinnaan; Kouvolaa ympäröivissä metsissä ja kylissä piti vilisemän vieraskielistä väkeä, tietenkin saksalaista; Viipurin rata rikottiin milloin miltäkin kohdalta, ja sieltäpäin odotettiin avun tulevan maanteitse. Jännittynein mielin tarkattiin Viipurin postin vaihtelevia vaiheita. Joskus se jäi tulematta, saapuakseen taas seuraavana päivänä, pettymystä tuottaen. Kovin pelättiin Kouvolan joukkojen peräytymistä Haminaan ja toivottiin rautatieyhteyden katkeamista. Punaisten puolelta kuului toisinaan kovia uhkauksia, mutta sitten taas kerrottiin miehistön tahtovan luopua taistelusta, ellei asema parane lähipäivinä.
Lauvantaina huhtik. 27. p:nä esikunta maksoi kaartilaisten palkat - puodeista ryöstetyissä jalkineissa ja kankaissa sekä viinassa! ja sen pälle juopoteltiin niin, että Uski ja Koski ja Bly joutuivat putkaan kotvasen ajaksi. Jopa huhuttiin, että tuomari Karsten ja konsulit olisi kutsuttu "rauhanneuvotteluja" pohtimaan ja että he olisivat ottaneet esikunnan vangiksi ja antaneet vallan miliiseille. Sen verran oli tässä perää, että Karsten, ijäkäs aseeton mies, oli julkisesti uhmannut esikuntaa, kehoittaen ensin miliisejä, sitten punakaartilaisia vangitsemaan Uskin. Kehotus kaikui turhaan; mutta aseman sekavuutta todistaa, ettei esikuntakaan saanut häntä käsiksi, vaan hän pääsi joukon läpi pujottelemaan ja katosi sitten kätköpaikkaan muutamiksi päiviksi. Punakaarti horjui vastakkaisten virtausten välillä. Joskus miehistö soimasi johtajiaan pettureiksi vasten silmiä, ja kannatusta saivat eduskunnanjäsen Tanttu ja "yleinen syyttäjä" Riipinen, jotka julkisesti kehottivat luopumaan toivottomasta taistelusta eikä millään tavoin sallimaan kaupungin hävittämistä. Mutta äkkiä taas nämä miehet tämän tähden vangittiin ja esikunta oli jälleen ohjaksissa. Tilapäistä vapauttaan johtajat käyttivät siihen, että pakenivat pois moottoriveneellä, - kassat tietysti mukanaan.
Maanantaiksi oli pelätty uutta mobilisatsionia, joka olisi ulotettu 15-55-vuotisiin, sekä pakkotyötä porvarinaisille. Luettelo olikin jo laadittu, jossa ruustinna Tauben nimi oli ylinnä! Näiden tuumien toteuttamiseen ei kuitenkaan riittänyt enää aika eikä huomiokyky. Yöllä tiistaita vasten kulki kaupungin läpi parisataa Viipurista päin pakenevaa punakaartilaista. Juhlallisen kaameata oli nähdä heidän marssivan yön hämärässä Kotkaa kohti. Kaukaista kanuunan jyskettä kuului ikäänkuin maan alta aina silloin tällöin, ja maatessa tunsi, kuinka vuode ja huone tutisi. Tiistain iltapuolella kuului jo selvästi ilmankin kautta kanuunalla ammuntaa pohjoisesta päin - Luumäen taistelusta. Mutta keskiviikkona, vapunpäivän valjetessa, oli kuin oltaisi unta nähty, kaunista vapauden unta. Vahteja ei ollut missään. Monet heittivät pois kiväärinsä ja punaiset nauhansa. Kaupungin väestö liikuskeli valloillaan, tervehtien toisiaan iloisina kuin juhlana ainakin. Jotkut tekivät vappuretken lähikylään tai kartanoon, kutsuen tuttujaan seuraavaksi päiväksi "valkoiseen" Haminaan. Kuitenkin illalla palatessa olivat taas vahdit paikoillaan. Oli vain valittu uusi esikunta, joka lupasi luovuttaa kaupungin taistelutta.
8.
Yöllä taaskin jymisi ankarasti, kaukaa, maankamaran kautta; ja kun jyminä taukosi, seurasi parin tunnin kuluttua yhtämittaista tärinää, ikäänkuin loppumatonta junankulkua. Arvoitus selvisi aamulla, kun kaupunkiin karautteli hurjassa paossa punaisia ratsumiehiä, hevoset vaahdossa ja läpimärkinä, sekä rattaita pitkissä jonoissa, retkottelevine ajajineen, ja välillä taas näännyksiin uupuneita jalkamiehiä. Kun ihmiset heiltä kysyivät, minnekä niin kiire, niin vastasivat: "valkoiset ovat kintereillä!" Poloiset luulivat tulleensa Kotkaan, ja sinne he sitten käänsivätkin kulkunsa, päästäkseen laivoilla Venäjälle.
Päivällä nousi uusi hyökylaine. Tykkiväkeä kanuunoineen, sekä lukematon jono rattaita, "Porin rosmosakki", kuten haminalaiset sosialistitkin kauhuissaan mainitsivat. Mutta tämäkin joukko saatiin kääntymään Kotkaan päin. Kaupungin miliisikunalla oli siinä suuri ansionsa. Niin taas saatiin hengähtää. Ja iltajunan saapuessa joku jo arveli: "entä jos juna onkin valkoinen?" Pitkä se kyllä oli, vaan täynnä punaista väkeä, Helsingin ja Turun joukkueita, jotka pakenivat Kouvolasta. Pian seurasi toinen samanlainen juna, ja ennen yötä vielä kolmas, sekä perjantaina yön ja aamun kuluessa vieläkin kolme yhtäläistä! Nyt oli Hamina kauheassa vaarassa. Uudet tulokkaat eivät tahtoneetkaan antaa kaupunkia "ilmaiseksi lahtareille". Tapella he tahtoivat ja talot poroksi polttaa. Haminan oma punakaarti taas oli niin hajalla, ettei riittänyt asestettua väkeä edes yleisen järjestyksen ylläpitäjiksi; ja yksinänsä oli miliisikunta voimaton.
Nyt läksivät monet kaupungista pois, maalla asuvien tuttaviensa turviin. Mukana voitiin viedä vain tärkeät paperit, käsikirjoitukset y.m., mitä oli korvaamattominta. Lähtemistä ei kukaan estänyt. Huhuttiin vain, että kello 12:n jälkeen ei enää päästettäisi kaupungista poistumaan. Monet punaisetkin lähettivät perheensä maaseudulle; siksi kai oli armon aikaa annettu muillekin. Kun eräästä perheestä 13) kaksi kouluikäistä poikaa odotteli maantien varrella vanhempiaan, kantaen matkareppuja käsissään, kulki punanauhainen pyöräilijä ohi ja pysähtyi ystävällisesti heiltä kyselemään talon omistajaa, heidän matkansa määrää ja tarkotusta y.m. Pojat sanoivat menevänsä sukulaisten luo lähikartanoon, ja siihen mies virkkoi: "niin, nythän onkin niin kaunis ilma!" Puhetapa ja olento ei lainkaan maistunut "punaiselle", ja perille päästyään sai perhe kuulla, että arveltiin Haminassa jo vilisevän salapukuisia valkoisia, jotka olivat huomaamatta saapuneet punaisten yleisessä rytäkässä. Väitettiin Helsingissä käyneen samalla lailla. Tieto tuntui uskottavalta ja turvalliselta. Olipa eräskin outo mies saanut "agitatsioni"-luvan näyttämällä henkilötodistusta, jonka luvanantaja huomasi väärennetyksi, välittämättä siitä sen enempää, koska kuului itse niihin punaisiin, jotka tahtoivat taistelusta luopua, ja senvuoksi mielellään soi agiteerattavan siihen suuntaan, kuten arvasi valepukuisen valkoisen aikovan tehdä.
Toisaalta kuitenkin haudottiin kamalia aikeita. Kouvolasta oli tuotettu toistasataa vankia, enimmäkseen pakko-ottolaisia; joukossa olivat myös Haminan "maisterit". Illalla eräs punakaartilainen jutteli vaimonsa kanssa siitä, että nämä piti kaikki tapettaman seuraavana aamuna kello 7:ltä. Tämän osui kuulemaan pieni poikanen, joka siitä niin kauhistui, että kävi tunnin ajaksi polvillaan rukoilemaan Jumalalta apua ja varjelusta näin hirveältä rikokselta. Syvän vaikutuksen saivat siitä läsnäolijat, sitä syvemmän, kun sitten lauvantai-aamuna Suomen suojeluksunnan sotilaat saapuivat juuri puolta tuntia varhemmin ja siten tuo petomainen aie tuli estetyksi. Myöhemmin saatiin vielä tietoon, että kello 12:lta päivällä oli määrä viedä kaikki porvariperheitten naiset ja lapset merelle upotettaviksi!
"Valkokaartin" tulo yllätti sekä punaiset että muut kaupungin asukkaat, tietenkin erilailla. Eräs pikkueläjä, joka perheineen asusti lähellä rautatieasemaa, kuuli aamulla parin ratsumiehen laukkaavan ohitse. "Siellä ne pahukset taas ovat!" huudahti hän. Mutta vaimo katsoi ikkunasta ja vastasi: "valkoisiapa ne ovatkin!" "Mitä sinä unia näet!" arveli mies, mutta silmiään hieroen hän totesi eukkonsa olleen oikeasa. Siinäkös hälinää syntyi! Rautatievaunuihin yöpyneet punaiset komennettiin ulos, ja 300 miestä asettui totellen riveihin kahden ratsumiehen käskystä. Toisia pakeni joka taholle, mitkä veneisiin, mitkä kahlaten matalikon yli metsien kätköihin. Yhtä nopeasti oli asia jo suoritettu raatihuoneellakin, jonka katolla voiton merkkinä hulmusi sinivalkolippu.
Sydäntä lämmitti niiden, jotka maalta palasivat vapautettuun kaupunkiinsa, nähdessään ensimäiset valkosotilaat kadunristeyksessä. Kädestä tervehdittiin kuin vanhoja tuttavia: "Tervetultua, te Jumalan siunatut!" ja lämmin säihky rehdeistä sinisistä suomalaisista silmistä ilmaisi, että sanat tajuttiin sydämestä lähteneiksi. Pitkin päivää saapui uusia joukkoja, jotka eri tahoilta olivat rientäneet, ollakseen ensimäisiä vapauttamassa kauvan odottaneita veljiään. Riemullinen oli vastaanotto. Jokaiselle tahdottiin tervehdys huiskutella, eivätkä sotilaat väsyneet tervehdyksiin vastaamasta. Eräästä talosta 13) soitettiin pianolla marsseja, avatuin akkunoin, toinen toisensa jälkeen, mikäli vain joukkoja saapui ohitse. Välillä taas kuunneltiin miesten uusia sotalauluja. Ryhtiä ja reippautta ihailtiin, samalla kun iloittiin sarkapukuisten urhojen tutunomaisesta kodikkaasta käytöksestä. Todella nähtiin eläviä oireita uudesta valko-Suomesta, joka kohosi suuresta ahdistusten ahjosta esille. Eikä kirosanoja kuultu ainoatakaan! Myöhemmin ilmeni joitakin harvoja poikkeuksia tästä puhetavan puhdistuksesta.
Sunnuntaina saarnasi sotilaspappi Vehkalahden kirkossa, selvittäen ne valon ja pimeyden vastakohdat, jotka ankarassa taistelussamme ovat esiintyneet. Kirkko oli täysi, oltuaan kahtena pyhänä suljettuna. Ilon malja olisi ollut ihana, ellei huoli Kouvolaan vangituista olisi ahdistanut mieltä; ja seuraavana aamuna se sekottui katkerista kyynelistä, kun tuli tieto surmatuista. Senjälkeen jäi koko kaupunki murheen painamaksi. Murhattujen porvarien ja vangittujen punakaartilaisten omaiset kumpaisetkin tahollaan itkivät ja kaipasivat lohdutusta. Jumala, joka yksin voi lohdutuksen antaa, on myös ainoa, joka katkeruuden poistaa ja rakkaudellaan jälleen yhdistää toisistaan vieraantuneet sydämet. Hän antaa tuomareille ymmärrystä jakaa kullekin kohtullinen ja terveellinen osansa rangaistuksesta ja hän avaa vieteltyjen silmät huomaamaan vääryyden ansat, joilla heitä on petetty. Hän osottaa myös meille jokaiselle osallisuutemme kansamme yhteiseen syntiin ja valmistaa meidät uuteen helluntai-armoon. Yhteisestä isästään ovat luopuneet monet sekä ylhäiset että alhaiset; siksi ei veljeys kestänyt koetusta. Palajamalla isänsä luo veljetkin taas löytävät toisensa. Silloin ei kärsimysten hinta ole ollut liian kallis eikä uusi menestyksen aika vie takaisin entiseen turmioon.