Helsingissä 11.3.28.

Rakkaat lapset,

Kirjoitan nyt siis minäkin ajatukseni nimiasiasta.

Sekä lapsuus- että muoruuskotini olivat voimakkaan suomalaisen esitaistelijahengen elähyttämiä. "Kansani hyväksi" - se oli mummunkin viimeisiä sanoja ja ajatuksia hänen kuolinvuoteellansa.

Nuoruuteni palavalla innolla omaksuin suomalaisuusaatteen. Tahdoin sitä käytännössä toteuttaa, minkä voin ja ymmärsin. Suomalaisena halusin suomalaista sukunimeä ja otin sen, vaikka askel oli astuttava yksin, ilman ainoata veljeäni (tämä kysymys ei ollut silloin vielä selvinnyt varsinkaan Ella tädille). Sellainen oli aika, että Helsingin seurakunnan - siihen aikaan jakamattoman - ruotsikiihkoinen kirkkoherra ei suostunut merkitsemään laillistettua nimenmuutosta kirkonkirjaan, ennenkuin kukin muuttaja oli valittanut Tuomiokapituliin ja kirkkoherra sieltä saanut merkitsemismääräyksen.

Sitä pidin kuitenkin tärkeänä, että uusi nimeni olisi Hannu-sedällekin mieleinen, niin ettei se tulisi esteeksi, jos hän myöhemmin tahtoisi ottaa suomalaisen nimen tai antaa sen lapsillensa, jotka vielä silloin kaikki olivat pieniä. Niin sitte kävikin, että muistaakseni jo seuraavana syksynä lapsista tuli Haahtia, ja suuressa yleisnimenmuutossa Hannu-setä ja Ella-täti seurasivat mukana.

Naimisiin mennessämme pyysin sitä häälahjaa, että isä ottaisi suomalaisen sukunimen (silloin se olisi ollut Suonio). Kun hän ei katsonut voivansa sitä tehdä, säilytin entisen nimeni kirjailijanimenä; muuten kyllä olisin sen jättänyt ja ottanut isän nimen, niinkuin Aino-tätikin vaihtoi "Aino Suonion" Aino Kallas'een.

Kun sitte taas nimenmuutosasia, vanhempien teistä ollessa koulupoikia, astui voimakkaasti yleiseen päiväjärjestykseen, innostuitte tekin lapsellisella tavallanne. En voinut olla siitä iloitsematta. Kuvittelin, ettei isällä olisi ollut mitään teidän nimenmuutostanne vastaan - samanlaiseen tapaanhan oli veljenikin perheessä menetelty. Minulle oli pettymys, kun huomasin erehtyneeni. Isälle tämä oli omantunnon asia tavalla, jota minä en ymmärtänyt. Han sanoi monasti, että aivan omakohtainen nimenmuutos olisi hänelle ilo, mutta se tuntuisi kuin aatelisarvon ottamiselta omin käsin. Jumalan selvää ohjausta hän tahtoi odottaa itseensä nähden, ja teidän hän toivoi palaavan asiaan vasta suuriksi kasvettuanne.

[…]

Tiedätte, että minä pidän Kurki-Suoniosta. Opin sitä nimeä rakastamaan, kun Ensio sen omaksui isänmaan vapaussodassa ja sitte sillä nimellä julkaisi runonsa, joista niin suuresti iloitsin. Sitä on käytetty yhteisissä kotimuistoihimme liittyvissä pikku asioissa. Juuri äskettäin löysin herttaisen "reseptin", jonka meille hääpäiväksemme oli määrännyt "tohtori KurkiSuonio", ja nesteen olivat valmistaneet "Miu, Mau ja Kurnau".

[…]

Rakkaat terveiset
äidiltä.