Vikan 22. hein. 1926

Rakas Ensio!

Kiitos kirjeestäsi, joka saapui tänään, kulkien ristiin onnentoivotuksemme kanssa 30-vuotispäiväksesi.

Vastaan nyt heti asiaasi. Mutta ensin on minun vakuutettava sinulle, että omin korvin kuulin Oskarin sanovan sitä, mistä äiti sinulle kertoi. Nähtävästi hän on sitten muuttanut mieltään taikka on tahtonut olla sopeutuvainen, jos toiset haluaisivat toisin.

Mitä nyt tulee nimemme suomennokseen, niin iloitsen siitä, että sinä siihen astut tuntien miehen vastuun teoistansa, tehden sen Herramme nimessä, jolle tahdot olla kaikessa kuuliainen, palvellaksesi Hänen pyhiä tarkoitusperiään kaikella, mitä olet ja teet. Olen myös iloinen siitä, että haluat saada isäsi siunauksen tälle askelellesi. Annan sen sydämen täydellä myötätunnolla, käsittäen, että tämä askel merkitsee entistä läheisempää liittymistä siihen kansaan, jolle minun isä-vainajani pyhitti elämänsä työn Herran siihen sytyttämällä rakkaudella. Juuri tämän vuoksi olen kiitollinen, että nimen suomennos tulee sellaiseksi, että hänenkin osuutensa siinä selvästi ja kaikille tajuttavasti ilmenee. Jos sille senkautta tuleekin vaativampi kaiku, kuin mitä mielestämme muuten olisi ollut tarpeellista, niin otan senkin Herran johdatuksena, vaikka sen lähimmät aiheuttajat, Felix ja Oskar, kumpikin eri tavallaan ovat silloisesta kannastansa väistyneet. Minulle se kumminkin silloin antoi sysäyksen, jonka vaikutus ei ole väljähtynyt. Siitä seikasta taas, joka joku aika sitten tahtoi minulta riistää kaiken ilon koko asiasta, kysyin Erkiltä Leppäkoskella, eikö se häntä häirinnyt, ja hän vastasi, ettei se sitä tehnyt, koska ei kukaan siitä sanan muinaisesta merkityksestä mitään tiedä eikä hänkään siitä olisi tiennyt, ellen minä olisi sitä hänelle kertonut. Tunnustan mielelläni, että tämä hänen vastauksensa tuntui ja yhä tuntuu minusta järkevältä.

Yksi seikka on alkanut minulle selvitä, nimittäin se, että tämä nimemme suomennos ei sisällä pelkkää ylenemistä, jos niin saan sanoa, vaan se on eräässä suhteessa askel varsin syvälle alaspäin. Sillä lähempi liittäytyminen kansaamme velvoittaa meitä myös taipumaan syvemmälle sen taakkojen kantamiseen. Kansa raukkamme on eräissä suhteissa raskaitten syntikuormien painama. Etenkin on, kuten kaikki tietävät, murhia hirvittävässä määrässä tapahtunut, ja niistä on muutamia, joita vain harvat kauhistuvat ja monet ihailevat isänmaallisuuden ja urheuden osotuksena. Ja se tapahtuu aivan julkisesti. Minulla on jonkinmoinen tunne siitä, että se teko, jolla eräs sortajamme raivattiin pois elävien joukosta, on sovittamatta ja on vetänyt verivirtoja jälkeensä, vaikkei välittömästi, niin kuitenkin välillisesti, kun puuttuu suoja, jonka soisi Jumalan katuville tarjooma armo. Ja silloin, kun tieto teosta saapui, tunsin syyllisyyden tunnetta ja edesvastuuta kaikesta tylyydestä, johon itsekin ajatuksin, sanoin tai töin tiesin tulleeni vikapääksi. Tämä asia on kuitenkin vain yksi kansaamme painavista taakoista.

Lähempi osallistuminen kansamme sieluun sisältää siis vaativan velvoituksen painua Herran edessä tomuun yhteisten syntiemme vuoksi, ne tunnustaen, niitä inholla hyljäten hienoimmissakin muodoissaan ja Herran laupeuteen vedoten, kuten meillä on niin monta ihanaa esimerkkiä vanhan liiton kansallisista merkkihenkilöistä.

Kirjoitin herra Tidermanille [kat.ap. seurakunnan pastori] nimensuomennoksestanne, mainiten että omastakin puolestani pidän sen oikeana ja olisin siinä mukana, ellei siihen sisältyisi vanhemman veljeni sivuuttamista minun puoleltani, vaikka hän kyllä sen mielellään minulle soisi.

[…]

Rakkain toivotuksin
isäsi