Helsinki 10. syysk. 1928

Rakas Ensio poikani!

[…]

Äiti kertoi minulle, että Aino-täti oli teille sanonut minun olevan pahoillani nimen suomennoksesta. Kyllä siinä on jokin väärinkäsitys, sillä minä suhtaudun asiaan täysin rauhallisesti. Kun Aino-täti lausui valittelunsa suvun hajoamisesta, niin siihen tietysti vastasin, että minustakin on sääli, että suku tämän kautta hajoaa. Senhän olen sinullekin ilmaissut. Mutta mitä minulla on ollut erikoista muistuttamista nyt valitun nimen johdosta, siitä en ole sanonut mitään Aino-tädille enkä kellekään muullekaan, paitsi herra Tidermanille, jonka vaiteliaisuuteen voin luottaa. Enkä siitä aiokaan enään puhua, vaan olen jättänyt sitä koskevan huoleni Herran käsiin, jolla yksin on täysi viisaus kaikessa.

Voin ymmärtää, että Aino-täti ei osannut käsittää neutraalista suhtautumistani muuksi kuin hillityksi pahotteluksi. Kuitenkin mainitsin hänelle, että omastakin puolestani olisin vakavasti ajatellut nimen suomentamista, mutta en tahtonut mennä vanhemman veljeni edelle asiassa, jossa hänelle kuuluu johto ja esimerkin anto. Kerroin hänelle senkin, että viimeinen mielen ilmaisuni teille pojille tässä asiassa oli se, että suvullamme kyllä on oikeus nimen suomennokseen, mutta että mielestäni oikea ajankohta ei vielä ollut käsissä.

Asiasta oli puhetta eilenkin Helmi-tädin ja hänen tyttäriensä kanssa, mutta minä en nyt ruvennut minkäänlaiseen kannan selvittelyyn, kehotin vaan serkkuja puhumaan ajatuksensa sinulle suoraan eikä selän takana. Aion vastakin pidättäytyä tästä puhumasta enempää kuin on välttämättömintä. Siten välttynevät enemmät väärinkäsitykset. Huomenna saan tavata Aino-tädin ja hänelle lyhyesti oikaista hänen erehdyksensä.

[…]

Rakkain terveisin
isä.