Julius ja Kaarle Krohn

Kun kevät joutuu, niin muuttolinnut saapuvat tänne Pohjolaan. Myös saapuvat kurjet, jotka kiitävät korkealla yläilmoissa, tarkasti järjestyneinä, kaukaa tähystellen reittiään, tietäen suuntansa ja määränpäänsä. Saapui kerran myös Itämeren viljavilta etelärantamilta sen kaukaisille pohjaperukoille haarautuma vanhaa alasaksalaista Kurkien sukua, sikäläisellä kielimurteella "die Krohnen". Ja kun kolmannen polven esikoinen näki keväisen päivänvalon Viipurin lahden sopukkaa reunustavan Suonionsaaren seutuvilla, hän nuoruutensa kevääseen varttuneena kiintyi tähän Suomen maahan ja Suomen kansaan, ja hän omisti sen omakseen, viritti sille runoutensa kantelen, perehtyi sen kalevalaisiin syntyihin syvihin ja perustamassaan kodissa lahjoitti lapsilleen suomalaisen isän- ja äidinkielen ja suomalaisen mielen. Sama palava halu oli hänen nuorikollaan, joka ruotsinkielisessä kodissa kasvaneena kihlauksensa aikana oppi ja omisti Suomen kielen. Ja kun hänen elämänsä lyhyeen sammui, saivat orvot vaalijattaren, joka samalla rakkaudella oli suomalaistunut, jopa ohjannut suomalaisen naissivistyksen ensimmäistä ahjoa täällä.

Eivät he olleet luopioita, jotka itsekkään edun vuoksi ovat valmiit vaihtamaan kansallisuutta. Merkitsihän silloiseen aikaan suomalaiseksi tunnustautuminen pääasiassa uhrausta. Oikean rakkauden uhrilahja kyllä aina tietää sisäistä rikastumista. Ja saksalaissyntyiselle Julius Krohnille se merkitsi isänmaata, omaa kansaa, sydämen hehkun ja työnteon tarmon kiinteätä ja läheistä kohdetta. Voisimme sanoa, että henkisesti rikkaalla suurella Saksan kansalla oli varaa antaa hänet kummilahjaksi orastavalle Suomen kansalliselle elämälle, tulijaisina mukanaan uurastajan aherrus ja uskonpuhdistuksen vaalima lapsen usko, ominaisuuksia, jotka hänet liittivät läheisesti Suomen kansan kestävimpiin ydinvoimiin.

Kesken katkesi hänen elämänsä kaunis kaari, mutta täyteläisenä se pääsi välittömästi jatkumaan vanhimman pojan elämäntyössä, hänen, joka äsken laski matkasauvan kädestään ja jonka tomumaja nyt lepää tässä vanhempain vieressä. Ja kun koittaa luvattu suuri pääsinpäivä, aukoen näidenkin hautojen salvat, silloin nämä rakkaat nukkujat — sen uskon — saavat kuulla Vapahtajansa sanan: "minkä teitte vähäiselle ja aikoinaan väheksytylle Suomen kansalle, sen teitte minulle". — Ihmishengen kuolemattomuus käy tämänlaisten hautojen luona selviöksi, selvintäkin selvemmäksi. Onhan vain tosi rakkaus tosielämää; mutta niinpä se myös on elämää, niinkuin Jumala on rakkaus ja hänessä on elämä.

Laskiessamme rakkaittemme haudoille nämä kukat emme tee sitä lohduttoman murheen jäytäminä, vaan iloisessa uskossa ja riemullisen jälleennäkemisen toivossa.