|
Ilmari Krohn oli Tampereen Aleksanterinkirkon ensimmäinen urkuri ja työskenteli Tampereella vuosina 1894-1905. Seuraava teksti perustuu esitykseen, jonka pidin Pyynikin seurakunnan kirkkokahveilla Aleksanterinkirkon kryptassa 18.10.2009. Jotkin kuvista suurenevat napauttamalla.
Tampereelle tulon taustaa
Syksyllä 1894, aivan 27-vuotissyntymäpäivänsä alla, Ilmari Krohn (IK) aloitti työnsä Tampereen Aleksanterinkirkossa. Muistelmissaan hän kirjoittaa Tampereelle tulostaan seuraavasti:
“Kesällä 1892 vietin muutaman viikon Pornaisissa, entisen koulutoverini opettaja Emanuel Kalkkisen kotiseudulla. Hän oli tullut sinne Tampereelta, missä hän toimi opettajana ja oli arvossa pidetty kunnan ja seurakunnan yhteisissä asioissa. Tavatessamme yhteisten tuttaviemme luona hän yllätti minut kehoittamalla hakemaan urkuriksi sikäläiseen Aleksanterin kirkkoon. Siellä oli kanttori-urkuri tullut vanhaksi, ja seurakunta halusi nuorta voimaa kirkkomusiikkiinsa, jakamalla eri miehille kanttorin ja urkurin tehtävät.”
“Mielessäni häämötti täten uusi, muokaamaton työmaa; sillä musiikkiharrastukset olivat Tampereella vasta ensi oraillaan. Opettaja Kalkkinen, joka hyvin tunsi seurakunnassa vallitsevan mielialan, piti valituksi tulemistani varsin todennäköisenä. Virkaan astumiseni tosin lykkääntyi toisten hakijoiden tekemien valitusten johdosta; mutta siitäkin koitui vain se hyvä, että sillä välin opiskeluni yliopistossa pääsi täyteen päätökseensä.”
Mikä tämä nuori mies oli?
Musiikkiala oli aina ollut hänen haaveenaan, mutta Julius-isän toivomuksesta hän oli ylioppilaaksi tultuaan aloittanut myös historian ja estetiikan yliopisto-opinnot. Yhden lukuvuoden jälkeen hän oli sitten saanut luvan pyrkiä Leipzigin konservatorioon, missä hänen tätinsä mies, Tuomaskirkon kanttori Gustav Schreck opetti teoriaa.
Leipzigin opintojen jälkeen IK oli opettanut musiikinteoriaa ja urkujensoittoa Helsingin lukkari-urkurikoulussa ja oli samalla jatkanut yliopisto-opintojaan. Sävellystyössä hän oli myös ahkeroinut, ja oli hän hakenut Johanneksenkirkon urkurinvirkaakin, mutta oli vaalissa hävinnyt Oskar Merikannolle. Aleksanterinkirkon paikka avautuikin hänelle nyt tilanteessa, jossa hän näki sekä tämän työn että Tampereen muun musiikkielämän haastavaksi ja mielenkiintoiseksi työkentäksi.
Theodor Deckerin piirtämä, vuonna 1881 valmistunut kirkko sai nimensä keisari Aleksanteri II:mukaan
Tampereelle tulo
Tästä virantäytöstä kuulin enemmän emeritustuomiorovasti Voitto Silfverhutilta, joka oli ottanut siitä selvää Tampereen seurakuntien historiaa kirjoittaessaan. Vaalissa oli kirkkoherralla paljon enemmän ääniä kuin muilla, ja IK oli saanut sekä hänen äänensä että hyvän enemmistön muistakin. Kahden kilpahakijan valituksessa oli hänen vaalinäytettään kuitenkin vaadittu hylättäväksi, koska hän oli ehtoolliskäyntinsä ajaksi pyytänyt sijaisen urkuihin.
Silfverhutin mukaan asiakirjoista ei varmuudella selvinnyt, milloin IK pääsi valituksen vuoksi työnsä aloittamaan. Hallussani olevista papereista näkyy, että muutto Tampereelle tapahtui joka tapauksessa 6.10.1984. Runsas kuukausi myöhemmin (13.11.1894) isoäitini kertoo kirjeessään: “Olemme tänne jo hyvin kotiutuneet. Ilmari harjoittelee ahkerasti, hänellä on harmoniaopin oppilas, ja hän pitää tieteellisiä esitelmiä nais- ja työväen yhdistyksissä.” [Isoäitini oli alunperin pietarinsaksalainen, ja kirje on saksankielinen.]
Muistelmissaan IK kertoo työnsä alusta Aleksanterinkirkossa seuraavasti:
“Kanttorin kanssa sovimme helposti koraalien valinnasta (...). Mutta jyrkkää erimieltä aiheutui urkujen värisävyjen käytöstä. Sehän ei oikeastaan enää kuulunut hänen toimivaltaansa. Mutta hänen äänensä oli jo menettänyt nuoruutensa, ja peittääkseen sen kulunutta sävyä hän halusi voimakasta urkusäestystä kaikkiin virsiin, huolimatta niiden sanojen luonteesta. Tämä vaatimus oli mielestäni perin kohtuuton; eikä se mitenkään soveltunut käsitykseeni eri virsien värittämisestä sisällyksensä mukaisesti, joko vienommin tai vahvemmin äänikerroin. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin väsyin tuottamasta vanhukselle pahaa mieltä hänen jokapyhäisessä tehtävässään ja ainakin osaksi taivuin hänen tahtoonsa. Tästä sain sitten kuulla hupaisan arvostelun, kun apulaispastori oli kysynyt kirkon vahtimestarilta mitä hän piti uudesta urkurista. Tämä oli siihen vastannut: 'Ei hän ensi alussa tahtonut saada uruista irti täyttä ääntä; mutta kun kanttori on häntä vähän opastanut, niin kyllä se nyt jo käy. Se vaan vielä on, kun aina kestää niin kauan ennen kuin pääsee alkuun' (tarkoitti tietenkin koraalien alkusoittoja).”
“Päinvastaisen arvostelun sain kerran ainakin loppusoitoistani, joita yleensä jatkoin vapaasti improvisoiden, kunnes näin viimeisen seurakuntalaisen lähtevän kirkon ovista. (...) Sattui sitten niinkin, että en poistunutkaan ulos pitkin urkulehterin omia portaita, vaan kiersin sivulehterin kautta toiselle ovelle päin. Avatessani eteisen sisäoven näin siinä vanhan naisen, joka oli soittoani kuunnellut loppuun asti ja vielä odotellut kiittääkseen. Siinä hän nyt sanaakaan sanomatta niiasi, lämmin säde silmissään.”
“Seurakunnan veisuu oli Tampereella voimakas, mutta varsin hidastahtinen. Vähitellen, vain hivenen kerrallaan, vetäisin sitä vilkkaammaksi. (...) Enimmät tuskin huomasivat muutosta, mutta ajan mittaan erotus kuitenkin selvästi tuntui.”
Koraaleissa IK kertoo vähitellen siirtyneensä Faltinin koraalikirjan soinnutuksia vapaampaan, virsien luonnetta paremmin ilmentävään menettelyyn, mitä kokeilua hän myöhemmin jatkoi Kallion kirkossa.
Sisäkuva Aleksanterinkirkosta urkuparven suuntaan
lmari Krohn urkurina
Professori Martti Hela on muistellut IK:n soittoa seuraavasti:
“Varhaisimpiin lapsuusmuistoihini kuuluu se urkusoitto, jota Tampereen Aleksanterinkirkossa kuulin. Se oli ihmeellistä ja valtavaa. Näin myös soittajan: tumma, nuorekas mies soittopöytänsä takana, urkuri Ilmari Krohn. – Monasti olen myöhemminkin kuunnellut tuota samaa urkusoittoa, itse kirkkomusiikkimiehenä ollen. Olen alussa oudoksunut sitä ankaran karua soinnutusta ja jumalanpalveluksen askeettista ylevyyttä, joka Krohnin jumalanpalvelussoitossa aikoinaan oli niin uutta ja hämmästyttävää. Pian aloin ymmärtää hänen puhtaan tyylinsä kirkkomusiikillisen oikeutuksen ja samalla järkyttävän ilmeen. Tuo musiikki ei ollut vain historiaa ja menneitten vuosisatain tomuisten kirkkomusiikkijäänteitten muototarkkaa tyylijäljittelyä. Se oli tosin sitäkin. Mutta nykyaikaisen ihmisen ristiriitojen alta valoon ja kirkkauteen taistellen pyrkivä ihmissielu sai siinä oman sävelensä. (...) Millä voimalla hän kohottikaan kiitosvirren tehon korkeuksiin! Mikä syvä sävy katumusajatuksissa! Hän eli itse syvästi mukana.”
Maininta “kiitosvirren tehon kohottamisesta korkeuksiin” tuo minulle mieleen Tampereella sävelletyn, IK:n Te Deumiksi kutsutun koraalin Sinua Jumala, kansasi tunnustaa (Vk 321), joka hyvin ilmentää hänen inspiroitunutta otettaan ylistysvirsissä.
Myöhempään aikaan liitty rovasti Hannes Mustakallion muistelu IK:n soitosta:
“Olin valinnut kiitosvirreksi 'Herraa hyvää kiittäkää'. Istuin sakastissa, kun huomioni kiintyi virren erikoiseen alkusoittoon. Siinä oli sisäisen innoituksen sävyä. Mitähän nyt seuraa, ajattelin. Ja seurasihan jotain erikoista. Urkuri improvisoi säestyksen, mieli Jumalan kiitosta tulvillaan, niin tuntui, melkein kauttaaltaan duurisoinnuilla (vaikka melodia on mollissa). Kuin sähköiskun saaneena olin rientänyt kirkon puolelle, jossa ei ainoastaan urkujen riemullinen sointi kanttorin ja seurakunnan täysiäänisesti myötäilemänä, vaan myös ja ennen muuta Jumalan pyhyys täytti temppelin.”
IK:n koraalikirjan tiiviyyttä; keskellä IK:n v. 1923 säveltämä On taisto tauonnut Golgatalla
1940-luvulla IK ryhtyi kokoamaan soinnutuksiaan koraalikirjaksi. Julkaisemisesta oli jo alustavasti sovittukin, mutta kustantajan kiinnostus loppui Maasalon koraalikirjan ilmestymiseen, mistä IK ei ilmeisesti ollut etukäteen tietoinen. Kun kirja sitten saatiin julkaistuksi 1947, sen sivumäärä jouduttiin kustannussyistä minimoimaan. Tämän vuoksi virsien sanat ja alkusoitot jätettiin pois, ja lyhyitä loppusoittoja jäi vain sivuille, joille olisi muuten jäänyt tyhjää tilaa. Rovasti Mustakallion kuvaama Herraa hyvää kiittäkää jäi onneksi muotoon, josta hänen ihastuksensa voi ymmärtää. Joka säkeistölle on siinä eri soinnutus, ja viimeisessä melodia kulkee jalkiossa.
Kovin laajaan käyttöön ei tämä koraalikirja koskaan tullut, mutta Tampereella muistan Heikki Seppälän sitä vakituisesti käyttäneen Tampereen tuomiokirkossa.
Hengellisen työn tekijä
Työnsä IK koki myös hengelliseksi tehtäväksi.
Lapsuudenkodistaan IK oli saanut vakaan hengellisen perinnön. Ratkaisevaa hänen uskonkäsitykselleen ja hengelliselle toiminnalleen oli kuitenkin liittyminen katolis-apostoliseen (kirkkohistoriassa joskus irvingiläisyydeksi kutsuttuun), 1830-luvun Englannissa karismaattisista ilmiöistä alkunsa saaneeseen liikkeeseen, jonka pietarilaiset ja ruotsalaiset saarnamiehet toivat Suomeen 1890-luvun alussa, siis vain muutama vuosi ennen IK:n Tampereelle tuloa.
Tätä liikettä voidaan luonnehtia ekumeeniseksi herätysliikkeeksi, joka näki tehtäväkseen julistaa kristikunnan kaikille haaroille Kristuksen pikaista tulemusta. Itsestään ei liike halunnut käyttää muuta nimitystä kuin Herran työ, ja eri kirkkoihin se halusi vaikuttaa sisältäpäin. Useissa maissa se joutui kuitenkin järjestäytymään omaksi kirkkokunnakseen, mutta Suomessa ei onneksi näin tapahtunut. Virossa se jopa kiellettiin valtiolle vaarallisena, kun se julisti Kuninkaan pikaista tuloa!
Luonteeltaan liike oli siinä mielessä korkeakirkollinen, että se arvosti kristikunnan vanhimpia perinteitä, hierarkkista kirkkojärjestystä, jumalanpalveluksen arvokasta liturgiaa ja korkeatasoista kirkkomusiikkia, mutta karismaattiset ilmiöt jatkuivat sen piirissä. Tämä kaikki sopii hyvin siihen kuvaan, minkä isoisäni ajatusmaailmasta sain. Hänen teologiansa oli konservatiivista, mutta hänessä oli jotain hyvin lapsenmielistä, sellaista lapsen uskoa, joka ei järjellä aseta uskon mysteeriä kyseenalaiseksi, sellaista aitoutta, joka ei yksinkertaisuudessaankaan vaikuttanut tyhmyydeltä.
Näyte IK:n hengellisen työn päiväkirjasta vuodelta 1896
Katolis-apostolisen liikkeen hengellisessä työssä oli IK toiminut aktiivisesti jo ennen Tampereelle tuloaan. Tätä toimintaa hän jatkoi täällä, niin kirkon piirissä kuin yhteydessä vapaisiin suuntiin ja erilaisiin yhdistyksiin. Usein täällä vieraili ja piti puhetilaisuuksia myös hänen appensa, joka oli liikkeen pietarilaisia johtomiehiä. Vuosilta 1896-98 on tästä toiminnasta säilynyt päiväkirjamerkintöjä, joissa kerrotaan rukouspiiristä, saarnatoiminnasta, puhe- ja esitelmätilaisuuksista sekä hengellisistä keskusteluista tamperelaisten kanssa. Suhtautuminen tähän toimintaan näyttää enimmäkseen olleen myönteistä, joskin katolis-apostoliset korostukset aiheuttivat myös harhaoppiepäilyjä.
Eräänlaisena huutavan äänenä omassa ajassaan katolis-apostolinen liike katsoi aktiivisen julistustehtävänsä päättyneen, kun sen viimeinen, apostoliksi kutsuttu johtaja kuoli Englannissa vuonna 1901. Tämän jälkeen liikkeen piirissä on ymmärretty, että sen tulee hiipua pois ilman ulospäin suuntautuvaa toimintaa, mutta pysyä uskollisena hiljaisessa odotuksessa ja rukouksessa koko kristikunnan puolesta. Tämä muutos näkyi varmasti myös IK:n hengellisessä toiminnassa Tampereella.
 
Vankeus ja vapautus -kantaatin v. 1916 muokatun laitoksen huonokuntoinen kansilehti sekä tekstivihko v. 1902 pidetystä konsertista, jossa mm. tämä kantaatti esitettiin.
Säveltäjä, kansansävelmien kerääjä, tutkija
Tampereen musiikkielämästä IK kertoo muistelmissaan: “Omalle kehitykselleni oli Tampereella-olo siinä suhteessa ehkä tärkein, että siellä ainakin aluksi oli perin vähän muuta musiikkia tarjolla kuin mitä omasta aloitteestani syntyi”. Tarkemmin hän muistelee johtamiaan kuoroja sekä laulunopetustaan Tampereen yhteiskoulussa, joka perustettiin hänen täällä ollessaan. Muistelmista ja kirjeenvaihdosta löytyy myös mainintoja mm. Sibeliuksen sävellyskonsertista 1898, jossa Ilmarin johtama kuoro esitti Sibeliuksen Promootiokantaatin, sekä konserteista, joissa esitettiin Ilmarin omia sävellyksiä, mm. hänen Tampereella 1895 säveltämänsä, psalmeihin 137 ja 126 pohjautuva kantaatti Vankeus ja vapautus.
Ilmari Krohn ja Mikael Nyberg kansansävelmiä keräämässä 1890
Nuorena ylioppilaana IK oli vuonna 1886 tehnyt ensimmäisen kansansävelmien keruumatkan, jolla hän merkitsi muistiin toistasataa sävelmää, niiden joukossa Kreeta Haapasalon laulaman Mun kanteleeni kauniimmin.
Ennen Tampereelle tuloaan hän oli vuonna 1890 tehnyt myös toisen keräysmatkan serkkunsa Mikael Nybergin kanssa, ja tällä matkalla hän kertoo varsinaisesti päässeensä hengellisten kansansävelmien jäljille. Niiden keräysmatkoja hän sitten jatkoi Tampereelta käsin eri puolille Suomea. Saadakseen selville sävelmien alkuperän hän ulotti keräysmatkat myös Ruotsiin ja teki myös niihin liittyvän tutkimusmatkan Saksan kirjastoihin. Osa sävelmistä paljastui kansan suussa kehittyneiksi toisinnoiksi Ruotsin kautta Suomeen kulkeutuneista virsistä. Osa on ilmeisen itsenäisiä, osa taas maallisten sävelmien muunnoksia – esimerkiksi Mun kanteleeni on yksinkertaistumalla jalostunut muunnos laulun Minä seison korkealla vuorella sävelmästä.
Kaikkiaan näitä sävelmiä kertyi tuhatkunta. Ne hän julkaisi, ja v. 1899 valmistui myös hänen niistä kirjoittamansa väitöskirja. Tässä työssä hän kehitti sävelmien luokittelujärjestelmän, jonka myös Kodály ja Bartók omaksuivat vastaavaan työhönsä Unkarissa.
Emilie kirjoittaa Minna Krohnille Ilmarin matkasta kesällä 1900
Tieteellinen työ johti IK:n täältä useille ulkomaanmatkoille. Eräässä kesän 1900 kortissa, jonka posti on kuljettanut Kangasalta Viipurin, Käkisalmen ja Sakkolan kautta Savonlinnaan (!), isoäitini kertoo Ilmarin olevan paraikaa Nürnbergissä vierailtuaan sitä ennen Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Leipzigissä, ja että matka jatkuu edelleen Strassburgiin, Heidelbergiin, Kölniin ja Pariisiin. Tuosta matkasta IK kertoo muistelmissaan, miten erityisesti Pariisissa pidetty kongressi avarsi hänen näkemystään musiikkitieteestä ja osoitti hänet vielä heikosti varustautuneeksi siihen työhön, minkä hän vielä samana vuonna aloitti musiikkitieteen dosenttina Helsingin yliopistossa.
Luentosarjojen valmistaminen uudella tieteenalalla ja säännöllinen matkustaminen Tampereen ja Helsingin välillä pakottivat IK:n pian vähentämään toimintaansa Tampereella ja saivat hänet lopulta siirtymään Helsinkiin. Hänelle luonteenomaista idealistista epäkäytännöllisyyttä oli, että tietääkseni hänellä ei vakinaisesta urkurinvirasta erotessaan ollut muuta säännöllistä tuloa kuin yliopistodosentin palkkiot. Isäni kertoman mukaan lapset näkivätkin tuolloin suoranaista nälkää.
Jo Tampereen aikana IK oli mukana kirkolliskokouksen koraalivaliokunnan työssä, mitä kautta kansansävelmien rikkaus pääsi aikanaan myös virsikirjaan. Nykyisessä virsikirjassa on laskujeni mukaan 87 Suomessa muistiin merkittyä sävelmää yhteensä 154 eri virressä.
Koraalivaliokunnan työssä IK pyrki siihen, että rytmillisesti tasatahtisiksi kangistuneiden koraalimuotojen tilalle tai rinnalle saataisiin niiden alkuperäistä rytmistä elävyyttä. Hänen Tampereen aikana julkaisemansa tuttujen adventti- ja jouluvirsien kokoelma on mielenkiintoinen näyte hänen omasta rytmisestä otteestaan tuona aikana. Yrittäessään tuoda rytmillistä rikkautta jumalanpalvelusten virsilauluun hän sijoitti kuorolaisia eri puolille kirkkosalia seurakunnan tueksi. Muutos koettiin kuitenkin niin vieraaksi, että kirkkoneuvosto kielsi sen ja vaati häntä tiukasti pysymään vanhassa ja totutussa. Kirkkoneuvosto ei myöskään pitänyt siitä, että kuoro lauloi kirkossa muitakin lauluja kuin virsiä.
Leo-pojan muistolle sävelletyn pianosonatiinin kansilehti
Esikoisen menetykseen v. 1896 liittyvät henkilökohtaiset tunnot tulevat voimakkaasti esille IK:n Tampereen aikana säveltämässä romanttissävyisessä pianosonatiinissa, joka ilmentää valoisia muistoja pienokaisesta, kaipausta ja jälleennäkemisen odotusta ylösnousemuksessa. Näitä tuntoja kuvaa myös kansilehdelle painettu ote Mendelssohnin laulusta: Es ist bestimmt in Gottes Rath [dass man vom Liebsten was man hat muss scheiden]… Auf Wiedersehn! (Niin on Jumala neuvossaan päättänyt [että kaikkein rakkaimmastakin on erottava]… Jälleennäkemisiin!).
Kiinnostus psalmisävellykseen oli IK:ssa herännyt jo 1880-luvulla. Tampereen aikana syntyi kymmenkunta psalmisävellystä, niiden joukossa e.m. psalmikantaatti. Elämänsä loppupuolella hän ryhtyi vielä koko Psalttarin “sävelittämiseen” edistääkseen psalmilaulua seurakunnissa ja ehti vielä saada tämänkin työn valmiiksi. (Tässä yhteydessä hän käytti nimenomaan sanaa “sävelittäminen”.) Talvisodan aikana syntyneen Johannes-passion tapaan nämä psalmit ovat enemmän seurakunnan jumalanpalveluselämään kuin konserttisävellyksiksi tarkoitettuja.
Reino Edvardin (1899-1900) ja Elina-tyttäreni (1966-1988) hauta Kalevankankaalla
Elämä Tampereella
Ilmari ja hänen vaimonsa Emilie (Emmi) oli vihitty vajaa vuosi ennen heidän tänne tuloaan. Tampereen aikana heille syntyi seitsemän poikaa, joista kaksi kuoli pienenä.
Leo-esikoinen kuoli 1-vuotiaana 1896 Pietarissa ja haudattiin siellä Parkalan – nykyisen Pargalovo-esikaupungin – suomalaiselle hautausmaalle, jota ei tietääkseni enää ole. Vuosisadan vaihteessa syntyneellä ja viisikuukautisena kuolleella Reino-kaimallani on sen sijaan leposija ja hautakivi Kalevankankaalla. Tähän liittyen en malta olla kertomatta, että kun nuorin tyttäremme kuoli v. 1988, niin minulle sanottiin, että tuon haudan ainaishoitosopimus oli edelleen voimassa, ja saimme haudata myös oman Elinamme siihen. En ole uskaltanut ottaa selvää olisiko tässä mahdollisesti tapahtunut jokin erehdys, sillä edelleenkään ei haudan hoidosta ole mitään laskutettu!
IK:n Tampereen aika kesti 10 vuotta; vuonna 1905 hän erosi virasta muutettuaan jo edellisenä syksynä Helsinkiin. Pian muuton jälkeen perheeseen syntyi vielä tytär, mutta Emilie-vaimo menehtyi tuolloin lapsivuoteeseen. Seuraavana vuonna lapset saivat uuden äidin Hilja Haahdesta. Lapsia ei tästä IK:n toisesta avioliitosta syntynyt.
Kuvaajan takana oli Krohnien ensimmäinen Tampereen asunto
Monenlaista kertovat isoäitini kirjeet myös jokapäiväisestä elämästä Tampereella. Asuntoon ja elämän kustannuksiin hän on yleensä tyytyväinen. Ensimmäinen asunto oli torin laidalla, Itäinen Pitkäkatu 20 (nyk. Aleksis Kiven katu). Siinä hän kertoo toriliikenteen rattaitten kolinan musiikkimiestä häirinneen, kun hiljaista oli vain kahden ja neljän välillä aamuyöllä – paitsi talven rekikelillä!
Toriliikenteen melusta he muuttivatkin Aleksanterinkirkon lähelle Puutarhakatu 33:een. Sieltä isoäiti kirjoittaa helmikuussa 1898 hintojen ja vuokrien noususta: halotkin maksoivat kaksi kertaa niin paljon kuin heidän Tampereelle muuttaessaan, mutta vuokra oli mukavuuksiin nähden edelleen kohtuullinen. Olihan omistaja remontoinut asuntoa vedottomammaksi – ja vesijohtokin tuli ihan omaan pihaan!
Kesää 1902 tai 1903 Kangasalla
Kesiä he viettivät lähinnä Parvulassa Kangasalan Huutijärvellä, missä he kahden viimeisen Tampereen-vuoden ajan asuivat talvetkin. Sieltä Ilmari kulki isäni kertoman mukaan omalla hevosella kaupunkiin.
Takaisin nykypäivään
Paljon on 115 vuodessa muuttunut. Tuskin IK nyt sanoisi seurakunnan veisuuta voimakkaaksi – vaikka ainakin tänään kuului urkulehteriltä voimakas laulu, joka hyvin tuki muuta seurakuntaa. Tuskin myöskään urkuriamme nyt moitittaisiin, vaikka kestäisi vähän kauemminkin “ennen kuin pääsee alkuun”. Ja jumalanpalveluksen loppusoittoa loppuun saakka kuunnelleen vanhan naisen esimerkkiä on alettu yleisemminkin noudattaa. Niiaus on ehkä jo unohtunut, mutta lämpimän katseen me annamme Aleksanterinkirkon perinteitä ansiokkaasti jatkavalle urkurillemme.
rks
Aleksanterinkirkko nykyisin
|
